B logi sisältää elokuva-arvioita ja muisteluja kokoelman 1980-luvun ja 90-luvun alun retro-videokaseteista. Mm. scifi, fantasia, western, piirretyt, anime, kaiju/monsterielokuvat, post-apocalypse, kauhu, mysteeri, arthouse ja draama ovat genreinä edustettuina. Arvosteluasteikko on yhdestä viiteen tähteä. Blogissa käsitellään pääasiassa Suomi ex-vuokrakasetteja. Myös muita vanhoja ja harvinaisiakin sekä uusia kiinnostavia elokuvia ja sarjoja välillä käsitellään (mm. TV-nauhoituksia ja DVD:itä), sekä erikoisuutena Nintendon vuokravideopelejä. Toiveitakin saa esittää.

"Elokuvat ja videot kuvaavat elämää ja mielikuvitusta sen kaikissa muodoissa. Tässä blogissa elävät harmonisesti rinnakkain niin klassiset piirretyt kääpiöineen ja scifi-maailmat avaruusaluksineen, kuin taide-elokuvat ja hömppä, sekä pienen ihmisen filosofiat ja rakkaus luontoon, aina taisteleviin jättiläishirviöihin, jotka kulkevat käsi kädessä auringonlaskuun – ja lopputekstit katsotaan nekin autuaana." —JE

Spoilereita saattaa välillä esiintyä. Voit lähettää omiakin kommentteja tai muisteluja videoarvioista (tai yleisesti tästä blogista). Voit tehdä sen täältä sivun alaosasta (voit lähettää myös sähköpostia).


<- Aiempia blogi-postauksia
 -> Uudempia blogi-postauksia


23.10.2016

Halloween 2016

Erikoispostaus:
Halloween Hulabaloo ]|[

Halloween pumpkin © 1995 Jukka Eronen Syksy, pimeys ja halloween ovat jälleen täällä! Senpä kunniaksi Videmuseossa on jälleen halloween-hulabaloo, jo kolmatta kertaa. Enpä paljoa muuta hyvää syksyn pimeydestä tiedä, mutta kauhuelokuvien katselmukseen ja hiljentymiseen aika on mitä edullisin ja parhain. Vaikka eri alojen amerikkalaistumiseen voi suhtautua toisinaan kriittisesti, olen iloinen kun halloween on pikku hiljaa liittynyt osaksi suomalaistakin kulttuuria, koska siitä on muodostunut yksi lempijuhlistani. Juuri tällaista piristysruisketta arktisen pimeyden ja kylmyyden ajanjaksoon kaivataan!

Juhlan kunniaksi tässä teemaan ja tunnelmaan sopivien kauhu- ym. elokuvien arvostelukimara, jossa mukana mm. sopivasti koko alkuperäinen Halloween-elokuvasarja (1978–2002) pikakatsannossa. Disneyn kutkuttavasta Oz - Ihmeiden maailmasta olen myös jo hyvin pitkään halunnut blogata.

Hauskaa halloweenia! <:)

Tässä myös yhdellä kertaa kätevät linkit kaikkien hulabaloiden arvosteluihin.


Lisäksi:
  • Videomuseon VHS-kauhugalleria ja monsterigalleria.

    • Kirjoita kommentti


    23.10.2016



    IHMISLABORATORIO
    Englanninkielinen nimi: Island of the Fishmen (1979).
    Italiankielinen nimi: L'isola degli uomini pesce (1979).
    Ohjaus: Sergio Martino.
    Valmistusmaa: Italia.    Tuotantoyhtiöt: Dania Film, Medusca Cimeatografica.
    Genre: seikkailu/toiminta/kauhu.    Kesto: 1t 40min.
    Kuvasuhde 2.35:1.    K-16.

    Juonikuvaus: "On vuosi 1891 ja sotilaslääkäri luutnantti Claude de Ross (Caludio Cassinelli) haaksirikkoutuu mysteeriselle tutkimattomalle Karibian saarelle muutaman rangaistusvangin kanssa. Kun useat vangeista kohtaavat karmaisevan loppunsa kohtaamiensa kummallisten kalaihmisten käsissä, Claude ja muut pakenevat viidakkoon, vain päätyäkseen ojasta allikkoon. Siellä heitä odottaa sadistinen saaren johtaja Edmond Rackham (Richard Johnson) ja hänen kaunis vankinsa Amanda Marvin (Barbara Bach).

    Amandan isällä professori Ernest Marvinilla (Joseph Cotten) on omat yhteytensä mysteerisiin kalamiehiin. Rackhamille työskentelevä voodoo papitar Shakira (Beryl Cunningham) taas ennustaa tuhoa saapuvaksi saarelle..."

    Viimeinkin käsittelyyn italialainen seikkailukauhu Island of the Fishmen vuodelta 1979. Tämän suomenkielinen nimi on huikealla tavalla Ihmislaboratorio (vastaavasti ruotsinkielinen nimi on Människolaboratoriet). Yllä oleva kuva onkin saatu Suomi-julisteesta. Suomen elokuvateatteriensi-ilta oli 28.9.1979 Savoyssa. Tätä ei ole Suomi-videolla tai DVD:llä koskaan julkaistu. Jos tästä olisi tehty 1980-luvun alussa vuokravideokasetti, se kuuluisikin kärkihakuihini.

    Sillä julisteen taide on kutkuttava ja mitä hienointa pulp-meininkiä. Samaa aihetta on käytetty ulkomaalaisten VHS-julkaisujen kansissa. Nimikko-kalamiehiä tituleerataan kauhukirjailija H.P. Lovecraftin inspiroimiksi.

    Olin tämän eepoksen jo pitkään halunnut nähdä, mutta sattumalta innostavaan Suomi-julisteeseen törmättyäni oli elokuva nyt vihdoin katsottava. Jos ei tämän elokuvan nimi ja juliste herätä kiinnostusta ja ristiriitaisia tuntemuksia niin eipä sitten mikään. On hyvin ymmärrettäävää miksei alkuperäisestä nimestä ole tehty suoraa käännöstä, johon palaan postauksen lopussa.

    Alun tunnelma äänimaailmoineen on kerrassaan loistava. Tapatumista tulee mieleen ikään kuin vinksahtanut versio alkuperäisestä 1960-luvun Apinoiden planeetta -filmatisoinnista.

    Aihe huomioon ottaen kerronta on kuitenkin hyvinkin klassista ja huolella tehtyä, eikä vaikkapa liioitellun älytöntä. En luonnehtisi tätä campiksi juuri lainkaan, vaikka still-kuvista sellainen vaikutelma voi syntyäkin. Koko homman ydintä ja mielenkiintoisimpia hahmoja kalahemmojakaan ei vedetä överiksi, vaan niihin säilyy tietynlainen uskottava etäisyys, vaikka näitä örrimörrejä myös mukavan sopivasti näytetäänkin. Suurimpana yllätyksenä efekteissä ja budjetissa lavasteineen ei ole säästelty tippaakaan. Kuvat on tarkkaan sommiteltu ja kuvaus on näyttävää.

    H.G. Wellsin tieteisromaani Tohtori Moureaun saari (1896) muistuu tarinan joistakin konsepteista mieleen hulluine tiedemiehineen (tästä on mm. 80-luvun Suomi-video filmatisoinnista Paholaisen saari, 1977). Iloisena yllätyksenä tarinassa viitataan Atlantikseenkin. (Täällä Atlantis-aiheisia-elokuvia listattuna.)

    Elokuvasta on alkuperäisen italialaisen vuoden 1979 leikkauksen lisäksi kaksi amerikkalaista versiota näillä todella huonoilla epäkuvaavilla nimillä:
  • Something Waits in the Dark (1980)
  • Screamers (1981)

    • Paikalle saapui B-takuutuottaja Roger Corman ja amerikkalaisiin versioihin lisättiin verta ja kauhua. Niihin filmattiin uutta materiaalia ja korvattiin joitakin kohtauksia italialaisesta versiosta. Tällä sivustollla on yksityiskohtaiset vertailut italialaisen version ja Screamers-elokuvan kesken.

    Italialainen versio on päällimmiltään seikkailuelokuva ja kauhua esiintyy lähinnä yhdessä pysäyttävimmässä kohdassa.

    "Kalamiesten saari" (tämä suora käännökseni taas kuulostaa ahvenanmaalaiselle luodolle sijoittuvalta nelituntiselta draamalta, jossa kalastamisen ammattitaito periytyy verissä isältä pojalle hamoihin tuleviin sukupolviin saakka – kunnes joku poikkeuksellinen yksilö rikkoo ketjun, ja tähän dramaattisen käänteen ja kehityskertomuksen varaan tarina rakentuu) on harvinaisen viihdyttävä, innostava ja kiinnostava seikkailupläjäys, ja voittaa nykyiset tehosteleffat 10-0.

    ****

    MUUTA:
  • Elokuvalle on suoraan Italian TV:hen tuotettu jatko-osa vuodelta 1995: The Fishmen and Their Queen, vaihtoehtoiselta nimeltään Queen of the Fishmen.
  • Kiitos Suomi-julistekuvalle Julistegalleria.
    •

    Kirjoita kommentti


    11.10.2016



    HALLOWEEN - NAAMIOIDEN YÖ (Media Home Video). VHS (FIx)
    Englanninkielinen nimi: Halloween (1978).
    Ohjaus: John Carpenter.
    Valmistusmaa: Yhdysvallat.    Tuotantoyhtiöt: Compass International Pictures, Falcon International Productions.
    Genre: kauhu/trilleri/slasher.    Kesto: 1t 31min.    Videota on leikattu 33 sekuntia.
    Kuvasuhde 1.33:1 (alkuperäinen olisi 2.35:1).
    K-18.    Videokoodi: M 131.    Englanniksi puhuttu, suomenkielinen tekstitys.

    "Nuori Michael Myers murhaa sisarensa synkkänä Halloween-yönä. 15 vuotta myöhemmin, mielisairaalassa tuntemattomaksi tappokoneeksi kasvanut Michael palaa kotikaupunkiinsa. On jälleen naamioiden ja kauhujen yö. Halloween - Naamioiden Yö on yksi modernin kauhuelokuvan merkkipaaluista. Naamiopäinen murhaaja Michael Myers on aikamme ikoneita ja yksi elokuvahistorian tunnistettavimmista hahmoista."

    1970-luvun slasher-kauhuklassikko, josta nuoren Jamie Lee Curtisin ura lähti nousuun. Hän esittää lukiolaistyttö Laurie Strodea, jota hänen tietämättään valkoiseen naamioon pukeutuva mielisairaasta karannut psykopaatti Michael Myers alkaa jahdata. Myersia puolestaan alkaa jäljittää tätä vuosia hoitanut tohtori Loomis, jonka näyttelijä Donald Pleasence tekee myös vakuuttavaa työtä.

    Elokuva on hienovarainen kerronnaltaan ja piinaava jännitys nousee pikkuhiljaa. Hitaasti kävelevä Myers on kuin zombi tai muumio uhriensa kintereillä, joka on luonnollisesti klassisten kauhuelokuvien inspiroimaa. Ohjaaja-säveltäjä John Carpenter toi ja päivitti nämä periksi antamattomat möröt – boogey manit – 70- ja 80-luvun nykypäivään.

    Kerronnan tavoin musiikkikin on minimalistista, mutta tehokasta. Jopa Carpenterin mittapuulla musiikki on tavallistakin vähäeleisempää. Piano-teema lienee monille tuttu, vaikka elokuvaa ei olisi sattunut näkemäänkään. Jatko-osat eivät ole Carpenterin ohjaamia, mutta hän jatkoi kakkosessa käsikirjoittajana ja kolmannessa tuottajana. Lisäksi toisessa ja kolmannessa osassa hän vastasi musiikista Alan Howarthin kanssa. Tuttu sävelteema toki löytyy kaikista sarjan osista uudelleen tulkittuina (joista yksi parhaista on viidennen osan lyhyt viitteellinen ambient-versio).

    Tästäkään elokuvasta ei kovin paljoa kannata etukäteen tietää. Varsinkaan traileria ei kannata etukäteen katsoa, koska se paljastaa miltei koko elokuvan juonen.

    ****

    Kirjoita kommentti


    11.10.2016



    HALLOWEEN II (Video Express, 1983). VHS (FIx)
    Englanninkielinen nimi: Halloween II (1981).
    Ohjaus: Rick Rosenthal.
    Valmistusmaa: Yhdysvallat.    Tuotantoyhtiö: Dino De Laurentiis Corporation.
    Genre: kauhu/trilleri/slasher.    Kesto: 1t 31min.    Videota on leikattu ~20 sekuntia.
    Kuvasuhde 1.70:1 (alkuperäinen olisi 2.35:1).
    K-18.    Videokoodi: VE 007.    Englanniksi puhuttu, suomenkielinen tekstitys.

    Takakannen teksti: "Tämä on ilman muuta vuoden järkyttävin jännäri. Elokuvissa on ollut valtava yleisömenestys. Voimme jo nyt esittää sen videolla.
        Elokuva alkaa täsmälleen siitä, mihin ensimmäinen osa loppui. Hiljainen kummitusmainen hullu hyökkää Laurie Stroden kimppuun, jonka kuitenkin tohtori Loomis pelastaa viime hetkellä. Hän ampuu hullun, joka putoaa alas parvekkeelta kuuden luodin osumana. Tohtori ryntää ulos ruohikolle, mutta ruumis on poissa. Ainoastaan iso veriläiskä on jäljellä.
        Julman puukkomurhaajan takaa-ajo jatkuu pakokauhun vallassa olevalla huvila-alueella. Laurie Strode viedään lähellä sijaitsevaan sairaalaan, mutta murhaaja ei ole kaukana. Hän murtautuu sisälle ja jatkaa määrätietoista etsimistään. Hänen tiensä täyttyy raaoista murhista pahaa aavistamattoman henkilökunnan tietämättä.
        Mikään ei voi enää pysäyttää häntä. Lauriella on vain yksi vaihtoehto. Toivoton pako pitkin sairaalan pimeitä käytäviä. Viimeinen turha yritys päästä pakoon epäinhimmillistä murhaajaa."

    Valkonaamaripäisen psykopaatin tarina jatkuu. Kuten takakannessa kerrotaan, tapahtumat jatkuvat suoraan edellisen osan lopusta. Ensin kerrataan edellisen lopun tapahtumia. Halloween II tunnetaan myös suomenkielisellä nimellä Halloween II - Pyhäinpäivän yön kauhut. Kasetti alkaa Mariann Videon logolla.

    Tohtori Loomis ja sheriffi ovat Mike Myersin kannoilla. Laurie viedään sairaalaan. Eräs kohtaus sairaalassa on kuin J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta Briin majatalossa, jossa sormusaaveet käyvät miekoillansa petien kimppuun. Tässä Myers toimii vastaavasti veitsellä.

    Carpenterin piinalliset säröakkordi-musiikit tehostavat totuttuun tapaan tunnelmaa.

    Toinen osa tapahtuu yöllä. Elokuvan ensimmäisen osan valoisammat ja avarammat puitteet ja tapahtumat ovat minulle mieluisammat, mutta keräilykasettina ja graafisesti taas pidän tästä symmetrisestä kurpitsakantisesta enemmän. Kuriositeettina muuten; suurin osa John Carpenterin 1980-luvun Suomi-vuokrakasettien kansista on symmetrisesti tuijottavia. Pelottavaa Carpenter-symmetriaa...

    Video Expressin kasettia on leikattu noin parikymmentä sekuntia seuraavin kohtauksin:
  • kiehuvaan veteen polttaminen ja hukuttaminen
  • lähikuva injektioneulasta hoitajan silmään
  • lähikuva kurkun leikkaamisesta
    •

    Kasetin kuvasuhde on 1.70 ja se pitää sisällään koko alkuperäisen 2.35:1 filmikuvan anamorfisena. Eli nykytelkkareissa kuvasuhteen pystyy helposti vaihtamaan, joten tällä 80-luvun kasetilla on poikkeuksellisesti nähtävillä koko kuva. Omaxin myyntivideo on sensuroimaton ja myös laajakangaskuvalla.

    ***

    Kirjoita kommentti

    HALLOWEEN III: PAHUUDEN YÖ on arvosteltu täällä.

    11.10.2016



    HALLOWEEN 4
    Englanninkielinen nimi: Halloween 4: The Return of Michael Myers (1988).
    Ohjaus: Dwight H. Little.
    Valmistusmaa: Yhdysvallat.    Tuotantoyhtiö: Trancas International.
    Genre: kauhu/trilleri/slasher.    Kesto: 1t 28min.    K-18.

    Takakannen teksti: "Siitä on yhdeksän vuotta kun murhanhimoinen Michael Myers sai aikaan verisen teurastuksen Haddonfieldin pikkukaupungisa. Siitä lähtien hän on ollut lukkojen takana suljetussa hoitolassa. Uuden lain velvoittamana potilaat on siirrettävä avoimeen hoitolaan. Kun tohtori Loomis saa tästä tiedon, hän kiirehtii sairaalaan. Mutta saapuu liian myöhään! Michael Myers on vapaa jälleen ja hän on jo matkalla Haddonfieldiin..."

    Jos jotkut kaipasivat kolmososassa Mike Myersia (itse en), niin tässä neljännessä Jamie Lee Curtisin esittämää Laurieta jää oikeasti kaipaamaan. On kulunut lähes vuosikymmen ensimmäisen elokuvan tapahtumista. Nyt Myersin kohteena on hänen sisarentyttärensä Jamie Lloyd (Danielle Harris).

    Pappi, joka ottaa kyytiin maantiellä liftaavan Loomisin, on mainio tapaus. Loomisin ilme papilta saatua alkoholia naukattuaan, on korvaamaton.

    Hommassa alkaa olla väljähtynyt maku, mutta kyllähän tätä katselee mieluummin kuin selkäänsä (puukon) ottaa.

    **½

    Kirjoita kommentti


    11.10.2016



    HALLOWEEN 5: KIROUS
    Englanninkielinen nimi: Halloween 5: The Revenge of Michael Myers (1989).
    Ohjaus: Dominique Othenin-Girard.
    Valmistusmaa: Yhdysvallat.    Tuotantoyhtiöt: Magnum Pictures, Trancas.
    Genre: kauhu/trilleri/slasher.    Kesto: 1t 37min.    K-18.

    Takakannen teksti: "Michael Meyers palaa taas, mutta tällä kerralla häntä osataan odottaa. Jamiella, Michaelin yhdeksänvuotiaalla veljentyttärellä, on telepaattinen yhteys setäänsä. Hän tietää, koska ja missä tämä iskee seuraavaksi. Kun Michael aloittaa jälleen uuden verilöylyn, on tohtori Loomis valmis pysäyttämään massamurhaajan lopullisesti..."

    Elokuva alkuteksteineen alkaa väkivaltaisella välähtelevällä kurpitsan silpomiskuvastolla.

    Edellisessä osassa esitelty siskopuoli Rachel (Ellie Cornell) tyttökavereineen (Tina) ovat jostain syystä vielä huomattavasti enemmän "kasarin näköisiä" tässä viidennessä installaatiossa. Samoin musiikki on saavuttanut kasari-huippunsa.

    Uutena tuttavuutena eläväinen Tina on aika erikoinen ja mielenkiintoinen persoona.

    Loomisin paatokselliset joskin samalla paikkansa pitävät puheet ja luonnehdinnat Myersista ovat toki jälleen osuvan hyytäviä – "Toivoin että hän paloi karrelle, mutta sydämessäni tiesin, ettei helvettikään häntä huolisi."

    Teeman ambientmainen aavemainen tulkinta, joka kuullaan Tinan luona, on hieno versio, vaikka se hyvin lyhyt pätkä onkin.

    Kakkososan karmivaa toisintoakin nähdään, kun tytöt erehtyvät henkilöstä Myersia vietellen. Ja Loomisin nouseva epätoivo Myersin nappaamiseksi on käsinkosketeltavaa. Loomisin palaaminen Michaelin kotitaloon on mielenkiintoinen kohta.

    Kyllähän tämä alkaa jo tässä vaiheessa "hiukan" tuntumaan pitkiteltyä vitsiltä. Halloween-kurpitsa alkaa pikku hiljaa lässähtämään ja homehtumaankin. Mutta tutuissa hahmoissa, miljöissä ja tarinassa on kuitenkin oma outo viehätyksensä, joten kyllähän tätä katselee jonkin asteisella mielenkiinnolla ja sillä mielellä mitä käsikirjoittajat ovat tällä kertaa kenenkin pään menoksi keksineet.

    PS. Myersin naamari näyttää tässä osassa jotenkin erityisen pöljältä.

    **½

    Kirjoita kommentti


    15.10.2016



    HALLOWEEN 6
    Englanninkielinen nimi: Halloween: The Curse of Michael Myers (1995).
    Ohjaus: Joe Chappelle.
    Valmistusmaa: Yhdysvallat.
    Tuotantoyhtiöt: Miramax Films, Nightfall Productions, Trancas International.
    Julkaisija: Dimension Films.
    Genre: kauhu/trilleri/slasher.    Kesto: 1t 24min.    K-18.

    Takakannen teksti: "Piinaavaa kauhua Halloween-sarjan pelottavimmassa osassa.
        Haddonfieldin asukkaat yrittävät unohtaa kaupungin verisen historian ja odottavat toivekkaana Halloweenia, mutta kuolleeksi luultu Michael Myers on palannut, ja aikoo järjestää vuosikymmenen väkivaltajuhlat."

    Viidennen osan suomennoksen alaotsikkona oli Kirous, mutta tämä kuudes osa taas on englanniksi The Curse of Michael Myers.

    Viihdyin edellisten osien parissa vaihtelevassa määrin (osien 1-3 ollessa parhaat), mutta nyt alkoi jo tuntua pakkopullalta. Katsoin tämän jotta voisin siirtyä mielenkiintoiselta vaikuttavan H20:n pariin.

    Elokuva on vuodelta 1995 ja ilmaisussa huomaa heti, että ollaan siirrytty uudelle vuosikymmenelle. Teemamusiikistakin on luonnollisesti väännetty ysäri-versio.

    Alun mystinen rituaali outoine symboleineen herättää pientä kysymystä mistä tällä kertaa hommassa on kyse, ja antaa viitteitä siitä, että konseptia ollaan pyritty jollain tapaa uudistamaan.

    Uudet hahmot eivät kuitenkaan herätä erityistä mielenkiintoa. Donald Pleasencen näyttelemä ja arvokkaasti vanhettunut ja harmaantunut tohtori Loomis on kuitenkin symppis kuten aina. Tämä jäi hänen viimeiseksi Halloween-esiintymisekseen, sillä Pleasence kuoli helmikuussa 1995.

    Katsoja huijataan jälleen uskomaan Michaelin hirviöyden alla piilevään inhimillissyyteen (tai sanotaanko jonkinlaiseen "lempeyteen"), kuten häiritsevällä lapsenomaisella tai eläimen kaltaisella päänkallistuliikkeellä. Turhaan.

    Tekijät lienevät Hohdon faneja, sillä huoneeseen 237 viitataan.

    Typerät kliseiset koko leffan ajan jatkuvat loputtomat säikäytysefektit paukautuksineen olisi voinut paikoin jättää välistä. Enpä tästä itse mitään ideaa enää löydä, vaikka uhrit kuinka räjähtälevätkin tuusannuuskaksi. Ensimmäisten osien piinaavasta jännityksestä ja tyylitajusta ei ole tietoakaan. Naamarin design on tässäkin osassa dorka.

    Tästä elokuvasta on kaksi eri versiota, joista harvinaisempi on niin sanottu Producer's Cut. Siinä on myös täysin erilainen loppu. Täytyy myöntää, että vaikken muutoin kummallekaan versiolle järin hirveästi lämpene, taide-elokuvien ystävänä annan pointsit tuottajien version hämärästä kivisestä konseptista.

    Vaikka ajatus on juolahtanut varmasti useinkin sarjaa katsoessa mieleen ja tullut vastaan, niin tässä vaiheessa todella havahtuu kunnolla miettimään asiaa, joka lienee koko sarjan perustavaa laatua olevimpia kysymyksiä – eli miksei tämä hyypiö koskaan kuole?

    (Vastaus: raha.)

    **½

    MUUTA:
  • Sivuhuomiona tuttuja ysärin näyttelijöitä nähdään, kuten TV-sarja Dharma & Gregin Gregin extrentisen isän näyttelijä Mitchell Ryan ja Frendien Phoeben poikaystävää näytellyt Paul Rudd.
    •
    Kirjoita kommentti


    22.10.2016



    HALLOWEEN: H20
    Englanninkielinen nimi: Halloween: H20 - Twenty Years Later (1998).
    Ohjaus: Steve Miner.
    Valmistusmaa: Yhdysvallat.    Tuotantoyhtiö: Miramax.
    Genre: kauhu/trilleri/slasher.    Kesto: 1t 23min.    K-18.

    Takakannen teksti: "Keri Tate (Jamie Lee Curtis) johtaa arvostettua yhteiskoulua kalifornialaisessa Summer Glenin pikkukaupungissa. Kerin menneisyyttä varjostaa kuitenkin synkkä salaisuus - oikeasti hän on Laurie Strode, pelätyn sarjamurhaaja Mike Myersin sisko. 20 vuotta sitten Laurie pakeni verenhimoisen veljensä vihaa. Hän lavasti kuolemansa ja aloitti poikansa kanssa uuden elämän. Halloween kuitenkin lähestyy ja niin myös Mike Myers, joka on päässyt sisarensa jäljille ja aikoo tehdä tästä Halloweenista ikimuistoisen..."

    Tällä kertaa aikaa on kulunut 20 vuotta alkuperäisen elokuvan tapahtumista, joten lähtökohta kurpitsafestivaalille on tuoreempi kuin pikku hiljaa lässähtäneissä jatko-osaviritelmissä. Ja parasta on tietenkin se, että Jamie Lee Curtis on jälleen pääosassa! Hän ei esiintynyt lainkaan Halloween-sarjan osissa 3-6. (Sivulauseessa täytyy mainita mielleyhtymäyhdistelmästäni Annie Lennoxiin näiden vahvojen naisten kesken... Jotain samaa heissä on.)

    Odotukset olivat siis varsin korkealla, toisin kuin aiemmissa jatko-osaviritelmissä.

    Uskomattomalla tavalla heti alkuun DVD:n tekstivalikossa lukee "Soumeksi", aivan 80-luvun alkupuolen Svenska Walthers -videoiden kansitekstien tyyliä nostalgisoiden :).

    Donald Pleasencenkin muistoa kunnioitetaan mustavalkoisen valokuvan muodossa.

    Jälleen vaikuttaa Myerin maski vaihdetun. Ja vielä entistä huonompaan suuntaan.

    Voivoi näitä säikäytysefektejä... Ne käyvät (ja kävivät jo aiemmissa jatko-osissa) hyvin äkkiä vanhaksi. Harmi että tämän suhteen on jälleen menty sieltä missä aita on matalin.

    Odotin (toivoin) hyvin erilaista elokuvaa ja valitettavasti pääsin pettymään. Luulin pitkään elokuvan nimeksi H2O ("hoo-kaks-oo"), joka jo nimenä olisi luvannut jotain paljon mysteerisempää otetta ja jotain veteen viittavaa, loihtien monenlaisia mielikuvaviboja. Villeissä kuvitelmissani ajattelin tämän osan poikkeuksellisesti tapahtuvan kenties merellä. Ollapa myrskyä tai edes sadetta... Elokuvan nimi on kuitenkin valitettavasti vain H20 eli "hoo-kaksikymentä". Tylsä juttu, nimittäin vettä olisin virkistykseksi kaivannut.

    Alleviivaava geneerinen jännitysmusiikkikaan ei paranna asiaa. Carpenterin minimalistinen syntikkateema oli tuhat kertaa tehokkaampi.

    Mutta juuri sitä kaivatessani viimeinen puolituntinen aloittaa tarinassa aivan uuden piristyneen vireen tutun sävelteeman tahtiin. Tässä kohtaa tajuaa, että ensimmäinen tunti pohjustuksineen on totaalisen turha. Jokunen yllättävämpikin brutaali hetki tuo hieman uutta säväystä, ja kissa ja hiiri -leikki tai peräti titaanien taisto saa alkaa. Ainoa joka ymmärtää Michaelin vaarallisuuden päälle on Laurie. Tämän lannistumattoman pahuuden äärellä muut hahmot vaikuttavatkin totaalisilta ääliöiltä.

    Loppukohtauksesta pisteet ja arvosana nousi puolella tähdellä. En vain ymmärrä miten tästä umpikujasta on voitu enää mitenkään keksiä juoni kahdeksannelle päätösosalle...

    **

    EDIT 6.2.2018: Viimein korjattu virheellinen käsitykseni, että tämä elokuva liittyisi millään tavalla veteen.

    Kirjoita kommentti


    22.10.2016



    HALLOWEEN: RESURRECTION
    Englanninkielinen nimi: Halloween: Resurrection (2002).
    Ohjaus: Rick Rosenthal.
    Valmistusmaa: Yhdysvallat.    Tuotantoyhtiöt: Miramax Films, Nightfall Productions, Trancas International.
    Julkaisija: Dimension Films.
    Genre: kauhu/trilleri/slasher.    Kesto: 1t 30min.    K-18.

    Takakannen teksti: "Illinoisissa, unisessa Haddonfieldin kaupungissa, yrittäjä Freddie Harris (Busta Rhymes) on valmiina rahastamaan uudella internet-ideallaan nimeltä ”Vaaraviihde”, jossa tehtävänä on viettää Halloween-yö Michael Myersin ränsistyneessä lapsuudenkodissa. Hän on värvännyt seikkailun osanottajiksi 6 eri alan opiskelijaa, jotka ovat jo valmiina kohtaamaan kaikki kaameudet – ja korjaamaan palkintopottina olevat stipendit. Harris assistentteineen on puolestaan valmiina omiin Halloween yllätyksiinsä.

    Mutta kukaan ei tiedä, että Michael Myers on palannut kotiin... Ja on valmistautunut putsaamaan talon!"

    Ja viimeistä viedään, huhhuh mikä urakka ("remakeja" en sentään ryhdy selaamaan).

    Jokseenkin viidennen osan tapaan alussa kuultavan teemamusiikin lopussa soiva aavemainen lievä variointi on hyvä.

    Kuten edellisen osan lopussa ihmettelin kuinka tarina voi tästä enää mitenkään jatkua, ei Resurrectionin korttitalomaisen vakaassa keksityssä selityksessä edellisen osan lopun tapahtumille olekaan minkään valtakunnan logiikkaa saati järkeä. Kyseessä on ehkäpä epäuskottavin kuolinselitys sitten Kauniiden ja rohkeiden, jossa aikoinaan Taylor Hayes (Hunter Tylo) nousi kuolleista. (Hänet kun kuulemma olikin yllättäen viety itämaille prinssin toimesta turvaan ja naisen sijaan multaan olikin haudattu aidon näköinen nukke...)

    No, jos tästä juoniaukosta sattuu jollain tapaa pääsemään ylipäänsä lopun elokuvan ajaksi yli (miksi pitäisi?), niin... Eipä siitä paljoa kostu. Eikä face palm -hetkiltä kuitenkaan välty.

    Tapahtumat sijoittuvat tällä kertaa Myersin kotitaloon. Jos jotain positiivista pitää keksiä, toiminta alkaa sentään vauhdikkaasti, eikä tunnin jaarittelun ja turhuuksien jälkeen, kuten edellisessä osassa. Mutta pian esiin tuleva pääjuoni on tällä kertaa harmillisen, ja jos mahdollista, vielä piinallisemman yhdentekevämpi kuin edellisen osan college-elämää sivuava sivujuoni. Ohjaus on innotonta ja näkemyksetöntä. Se ei varsinaisesti ihmetytä, kun on jo seitsemäs jatko-osa samasta aiheesta kyseessä.

    Pääosissa ovat mm. Tyra Banks ja Busta Rhymes, joiden näyttelytyö ei myöskään vakuuta. Sivuhuomiona yllätyksenä militaria-scifi-sarja Battlestar Galactican 2000-luvun version suosikeistani Starbuckin näyttelijä Katie Sackhoff esiintyy elokuvassa.

    Se oli siinä. Kiitos ja anteeksi. Varsin antiklimaattinen loppu Halloween-arvostelukimaralle; kiitos jos jaksoit seurassani tänne asti. On loppukiteytyksen aika. Vanhassa vara parempi. Pitäydyn jatkossa originaalin ja kahden ensimmäisen jatko-osan parissa... (kenties sopivassa mielenhäiriössä myös neljännen, kutosen ja H20:n voisi uudelleen katsastaa).

    Ja nyt kurpitsan kimppuun.

    *½

    PS. Halloweenina 2018 on tulossa uusi Halloween-elokuva, jota tähdittävät Jamie Lee Curtis ja alkuperäinen Mike Myersin näyttelijä! Tämä sivuuttaa kaikki jatko-osat kakkosen jälkeen, eli kyseessä on vaihtoehtoisessa universumissa tapahtuva kolmas osa. Tätä odotan innolla ja mielenkiinnolla!

    . Kirjoita kommentti


    22.10.2016



    AMITYVILLE 2: PAHOLAISEN PIIRI (Showtime / Thorn EMI Video, 1983). VHS (FIx)
    Englanninkielinen nimi: Amityville 2: The Possession (1982).
    Ohjaus: Damiano Damiani.    Valmistusmaat: Meksiko/Yhdysvallat.    Tuotantoyhtiö: Dino De Laurentiis Corporation.
    Genre: kauhu.    Kesto: 1t 40min.
    Kuvasuhde: 1.33:1 (alkuperäinen olisi 1.85:1).    K-18.    Videokoodi: 90 1793 2.
    Englanniksi puhuttu, suomenkielinen tekstitys.    Suomennos: Anja Francis.

    "Kannen teksti: "Vuonna 1976 pakeni eräs newyorkilainen perhe talostaan pelastaakseen henkensä. Edelliset omistajat eivät olleet yhtä onnekkaita... Tämä on heidän tarinansa."

    Alun kauhumusiikki on tyypillinen; lapsen rallattelua, pianon atonaalista pimputtelua ja matalaa jousta. Musiikista vastaa Lalo Schifrin. Pääkäsikirjoitus on Halloween III:n ohjaaja Tommy Lee Wallacen jälkeä, Hans Holzerin kirjan Murder in Amityville pohjalta.

    Rocky-sarjasta tuttu Burt Young esittää uuteen taloon muuttavan Montellinin perheen isää Anthonya. Ensimmäinen merkki kauhusta alkaa yllättävän pikaisesti kun perheenäiti huomaa kraanasta tulevan veden sijaan verta. Kaikki ikkunatkin on "edellinen omistaja" naulannut kiinni. Jokin talossa alkaa usuttaa perheenjäsenet toisiaan vastaan. Eikä valmiiksi väkivaltainen räjähdysherkkä perheenisä ärsyyntyäkseen ja yllytykseen edes paljoa tarvitse. Siihen riittää mm. itsestään rikkoutuva peili ja jostain ilmestyneet piirustukset lastenhuoneen seinässä.

    Talon siunaamista varten kutsuttava pappi isä Adamsky (James Olson) nousee elokuvan hahmoista kiinnostavimmaksi ja sympaattisimmaksi.

    Amityville-kauhusarjaa on tehty lukuisia osia. Ei ole välttämätöntä nähdä ensimmäistä elokuvaa päästäkseen jyvälle tästä toisesta osasta. Elokuva on aika viihdyttävä, paikoin epämiellyttävä sekä häiritsevä ja karmivakin. Kauhua rakennetaan hiljakseen, joskin yliluonnolliset efektit ovat myös aika huomattavia ja "äänekkäitä". Kyseessä on kauhujen talo ja riivattu-tyyppinen kertomus, josta jälleen ei kannata etukäteen paljoa tietää.

    Eräs lopun kohtaus nostaa homman aivan omille leveleilleen ja on yksi pääsyistä että katsoin maininnan arvoiseksi elokuvasta blogata. Efektit ovat melkoiset. ([SPOILER] Siitä tulee jonkin Simpsonit-jakson oksentava sammakko-olio mieleen[/SPOILER].)

    Tarinan jatko jää kiinnostamaan.

    ***

    MUUTA:
  • Ei sisällä trailereita muista videoista.
    •
    Kirjoita kommentti


    22.10.2016



    OZ - IHMEIDEN MAAILMA (Walt Disney Home Video / Kirjalito, 1986). VHS (FIx)
    Englanninkielinen nimi: Return to Oz (1985).
    Ohjaus: Walter Murch.    Valmistusmaa: Yhdysvallat.    Tuotantoyhtiö: Walt Disney Pictures.
    Genret: fantasia/seikkailu/perhe.
    Kesto: 1t 49min.
    Kuvasuhde: 1.33:1 (alkuperäinen olisi 1.85:1).    K-10.    Videokoodi: 341/20.
    Englanniksi puhuttu, suomenkielinen tekstitys.

    Takakannen teksti: "Dorothy asuu tätinsä ja setänsä kanssa pienellä farmilla Kansasin laajojen preerioiden keskellä. Hurja pyörremyrsky tuhoaa puoliksi farmin ja sen lähiseudut, ja sen jälkeen Dorothy uneksii yö yön jälkeen lumotusta maasta : Ozista... Tuossa ihmeellisessä maassa on smaragdipalatsi ja merkillisiä asukkaita, kuten keltainen Kana, Arka Leijona, Peltinen, Variksenpelätti, Kupariukko Tiktok ja Kalle Kurpitsakallo. He ovat kaikki Dorothyn ystäviä, mutta on siellä vihollisiakin. Ajatellaanpa vaikka Menninkäiskuningasta... Oz -ihmeiden maailma, missä mielikuvitus ja haaveet eivät tunne rajoja !"

    Videomuseon jo perinteiseksi muodostunut kolmas Halloween Hulabaloo alkaa tästä!

    Disneyn 1970-luvun jälkipuoliskolla alkaneen ja 1980-luvun puolivälin tienoille jatkuneen synkän kauden yksi synkimmistä edustajista on tämä tietyllä tapaa epävirallinen jatko Metro-Goldwyn-Mayer-yhtiön fantasiaklassikolle Ihmemaa Oz (1939).

    Mainittakoon, että vuonna 1984 Disney-yhtiö perustikin Touchstone Pictures -tuotantomerkin, jonka avulla aikuisemmalle yleisölle sopiva ohjelmisto saatiinkin kätevämmin kohdennettua ja suunnattua. Ensimmäinen sarjassa oli romanttinen merenneitokomedia Splash!

    Paluu Oziin

    Oz - Ihmeiden maailma -elokuvan englanninkielinen nimi on Return to Oz, mutta suomenkielisessä käännösnimessä ei tuota paluuta ja jatko-osaa ole edes lähdetty korostamaan. Elokuvateatteriensi-ilta oli Suomessa 1. marraskuuta 1985.

    Elokuvasta on myös julkaistu Suomessa 1980-luvulla sarjakuva-albumisovitus. Näitä oli Suomalaisen kirjakaupan ale-poistolaarit joskus 1990-luvun alkupuolella pinot väärällään, eli hillitön hittituote ei kyseessä lie ollut. Vuoden 1986 Apu-lehdissä oli Walt Disneyn tarinoita -osiossa sanomalehtisarjakuvaversio nimellä Paluu Oziin, joka on eri kuin tämä albumiversio.

    Olen muuten aina ihmetellyt miltä Dorothy-tyttö näyttää kyseisen sarjakuva-albumin kannessa sohvareessä. Alaosan oikeassa pyöreässä kuplassa hän on enemmän tytön ja tunnistettavamman itsensä näköinen.

    Elokuva sisältää kohtauksia, joita en lapsille varsinaisesti soisi. Näin halloweenin aikaan elokuva taas sopii kuin kurpitsa päähän. Eikä vähiten kurpitsapäisen hahmon Kalle Kurpitsakallon (Jack Pumpkinhead) vuoksi, joka kannessakin esiintyy. Vaihdettavat irtopäät ovat muutenkin tämän filmin pysäyttävintä materiaalia, johon ei tosiaan Disney-elokuvassa aivan äkkiseltään olisi arvannut törmäävän.

    Toisaalta juurikin tumma atmosfääri ja tällainen rohkeus on mielestäni aina ollut Disneytä nimenomaan parhaimmillaan, josta Hiidenpadan arvostelun yhteydessä paljon puhuinkin.

    Kansitaide on hauskasti omalla tavallaan toisintoa edellisen videopostauksen Etelän laulun kansikuvasta. Molemmissa ihmiset ja mielikuvitusolennot kävelevät iloisina rinnakkain aurinkoisissa maisemissa kultaista tietä pitkin.

    Alkuperäinen 1930-luvun Technicolor-väri-iloittelu Ihmemaa Oz ei ole koskaan minua erityisesti kiinnostanut, varmaankin koska minulla ei liity siihen nostalgiaa. Myöskään musikaalit eivät ole lainkaan lempi-genreni. Disneyn synkkä ja irrallinen jatko-osa taasen on jo tyyliltään tenhoavampi ja vetovoimaisempi. Sarjakuvan lisäksi se tuli tutuksi jo 80-luvun vuokravideolehtien mainoskuvista aikoinaan. Noista lehtisistähän tuli kätevästi rauhassa kotona selattua mitä videovuokraamosta halusi käydä vuokraamassa. Näin Disneyn Ozin kuitenkin vasta 2000-luvun alkupuolella kun löysin tämän 80-luvun keräilykasetin. Kuriositeettina mainittakoon, että siinä on valkoinen videoetiketti varhaisimpien 80-luvun alun Disney-vuokrakasettien tyyliin. Eikä siis odotettu puna-oranssi-keltainen-liukuvärietiketti, joka vakiintui etikettityyliksi 80-luvun puolivälin tienoilla.

    Shokkihoitoa

    Alun jousi-musiikki on hyvin tunnelmallista. Tuttuun klassisten fantasioiden tyyliin tarina alkaa oikeasta maailmasta. Pyörremyrskyn jälkeen tyttö ei kuulemma ole ollut terve. Mies lukee "Sähköllä terveeksi"-artikkelia sanomalehdestä. Dorothylla on näkyjä ihmemaa Oz:ista, joihin vanhemmat suhtautuvat skeptisesti. "Puhun paikasta missä olen ollut, mutta johon ei uskota", Dorothy kertoo sairaalan huoneessa näkemälleen tytölle. Vieras vaaleahiuksinen tyttö kertoo, että pian on kuulemma Pyhäinpäivä.

    Aku Ankka -lehden Filminurkka käsitteli Ozia numerossa 45/1985.

    On karua kuinka nuori tyttö viedään Oz-maailman "kuvitelmiensa" vuoksi sähköshokkiterapiaan. Kun "hoidot" ovat alkamaisillaan alkaa salamoida ja vaaleahiuksinen tyttö tulee vapauttamaan Dorothyn hoitopöydän remmeistä. Dramaattinen musiikki korostaa tilannetta kun tytöt pakenevat joelle ja aavalle merelle kuutamon paisteessa. Dorothyn herätessä hänen mukana tullut kanansa alkaa puhua ja Dorothy on saapunut puisessa häkkilautassa Ozin rannoille.

    Listaa Disneyn "synkän kauden" elokuvista ja animaatioista:
  • Pako Taikavuorelle (Escape to Witch Mountain, 1975)
  • Paluu Taikavuorelta (Return from Witch Mountain, 1978)
  • Musta aukko (The Black Hole, 1979)
  • Tarkkailija metsässä (The Watcher in the Woods, 1980)
  • Lohikäärmeen tappaja (Dragonslayer, 1981)
  • Tron (Tron, 1982)
  • Jotain outoa ilmassa (Something Wicked This Way Comes, 1983)
  • Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985)
  • Oz - Ihmeiden maailma (Return to Oz, 1985)


    • Seikkailua, ihmeitä ja olentoja

    Lounaspurkkipuusta muistuu mieleen Tohtori Sykerön säilyketölkkipuu. Musiikki on pääosin tavanomaista taustamaalausta ilman mieleen jääviä teemoja. Sen sijaan lavasteet patsaineen, raunioineen ja rakennelmineen ovat huikeat. Elävät kivet on animoitu mainiosti 80-luvun tekniikalla. Muutoinkin jos osaa arvostaa vanhaa kunnon käsityötä, lukuisin eri tavoin analogisesti toteutettuja erikoistehoisteita hämmästelee ihastuksesta. Tällaiseen autenttisuuteen ja ennen kaikkea tunteeseen (sekä tulevaisuudenkin nostalgiaan) ei digitehosteilla useinkaan päästä.

    Puitteissa vaatetuksineen ei ole myöskään säästelty. Visuaalisesti mielenkiintoisia kuvia riittää. Erityisesti rauniokaupunki kiehtoo, koska itsekin kuvaan raunioaiheita. Spektaakkelin omaista tilavaikutelmaa tukevat matte-maalaukset ovat aina ihailtavaa nähtävää. Pyörillä liikkuvat kummajaiset, kaksinaamaiset pyörälliset, taas ovat varsin häiritseviä (eivätkä vähiten ylinäyttelynsä vuoksi).

    Matkalla Smaragdikaupunkiin käy ilmi, että kaikki Dorothyn elävät tutut ja ystävät ovat muuttuneet kiveksi. Mutta ei Mekaaninen Mies eli Tik Tok, koska hän ei ole elävä. Tämä kupariukko on kuin Tähtien sodan C-3PO:n viiksekäs ruoalle (tai polttoaineelle) perso tukeva serkku. Herrasmiesrobotin käyttöohjeissa lukeva "tuhannen vuoden käyttötakuu" on mainio keksintö.

    Pidin myös erityisesti hiekka-autiomaista, Smaragdikaupungin peilisaleista ja Kivikuninkaan vuoren avaran eeppisistä maisemista. Kivikuningas kätyreineen on toteutettu omintakeisella elävällä stop motion -savianimaatiotekniikalla, joka jäikin aikoinaan elokuvasta ensimmäisellä katselukerralla yhtenä päällimmäisistä asioista mieleen. Yksityiskohtana hiekaksi muuttuva pyöräkummajainen on tyylikkäästi toteutettu.

    Valveunessa

    Oz - Ihmeiden maailma on kuin mielipuolinen houreuni, kuten fantasiaelokuvat toisinaan voivat olla. Se on paikoin miellyttävä ja epämiellyttävä hämmästyttävä matka. Tutut asiat ja käsitteet ovat muuttaneet muotoaan ja esiintyvät uudessa erikoisessa unenomaisessa kontekstissa. Esimerkiksi lentävä Gump on hirven pää kiinnitettynä naruilla sohvaan, palmun lehvistä sille saadaan siivet ja peräsimenä toimii luuta. Tämä on samalla myös jotain aivan kuin lasten mielikuvituksesta ja leikeistä. (Itsekin leikin aikoinaan Vaarallista tehtävää vanhalla kirjoituskoneella ja isän 1950-luvun mikrofilmeillä.)

    Edellisestä tulee muuten mieleen Kurja-Ankka-sivustolla käsitelty Aku Ankka -lehden 1960-luvun erikoislaatuinen Mikki-tarina, jossa "luudasta saamme peräsimen"-lausahdus on jäänyt elävästi mieleen ja aiheutti kuulemma lukijalleenkin aikoinaan suurta järkytystä.

    Joidenkin aspektien suhteen huomaa itse vanhenneensa, koska kaikkia Oz:in ihmeellisiä konsepteja tai niiden järjellisyyttä ei aivan sellaisenaan ehkä ymmärrä tai hyväksy lapsen avoimen mielen tapaan.

    Hullujen Liisa ihmemaassa -tyyppisten ideoidensa, fantasia-aiheensa ja etenkin tekoajankohtansa puolesta tämä vertautuu mielessäni David Bowien tähdittämään huikeaan suosikkiini Labyrinttiin (1986), mutta tyylissä ja tunnelmassa on eriävyyttä.

    Rakastamani Hiidenpadan arvostelun yhteydessä olin iloinen "sorsittujen" sikojen puolesta, kun Hennikki teki elokuvassa kunniaa näille älykkäille aliarvostetuilla suloisille kumppaneillemme. Tällä kertaa olen erityisen iloinen kun kana on tarinan todellinen sankari!

    Oz on kiehtova omintakeinen huikea trippi, jota suosittelisin tummanpuhuvuutensa ja oudon vinksahtavuutensa vuoksi lähinnä jo vähän varttuneille ja aikuisille. Silti filmin katsomiseen tarvitaan lapsenmielisyyttä kokemuksesta eniten irti saadakseen ja nauttiakseen. Totesin itse sekä nauttivani, että olevani paikoin "yli-ikäinen" korkealentoisimmalle fantasialle. Se, oliko ihmemaa Oz unta vaiko totta, jääköön jokaisen katsojan mielikuvituksen päätettäväksi...

    ****

    MUUTA:
  • Videon alussa ei trailereita, lopussa mainos Bongo ja Mikki ja pavunvarsi.
  • Inhorealistinen vankilasarja Kylmä rinki, jonka englanninkielinen nimi on Oz, adaptoi nimensä lisäksi jopa "There's no place like home"-sitaatin Ihmemaa Ozista mainosmateriaaleihinsa. Ja sarjan päätapahtumapaikka pahamainen vankilaosasto Em City on lyhenne Emerald Citystä eli Smaragdikaupungista. Varsin omintakeinen "ihmemaa" tämä Oz. (Jerry Seinfeldkin päätyi sinne kalterien taa 2000-luvun alkupuolen huumorivideossa.)
    •

    3 KOMMENTTIA:

    Jukka Eronen – 26.10.2016 klo 23:29
    Tässä vielä halloweenin kunniaksi Oz-kuvaelma.



    Kenneth Sundberg =kotisivu) – 31.10.2016 klo 17:41
    JE kirjoitti: "Joidenkin aspektien suhteen huomaa itse vanhenneensa, koska kaikkia Oz:in ihmeellisiä konsepteja tai niiden järjellisyyttä ei aivan sellaisenaan ehkä ymmärrä tai hyväksy lapsen avoimen mielen tapaan."

    >>> Toivon että aukaisisit tätä kommenttiasi laajemmin. Itse olin elokuvan Suomen ensi-illan aikaan 11-vuotias. Avioerolapsuutta oli takanani tuolloin jo seitsemän vuotta. Olin paennut omiin fantasiamaailmoihini koko pienen elämäni ajan, ja todennäköisesti juuri tästä syystä Return To Oz puhutteli minua erittäin syvästi. Ymmärsin elokuvan huikean psykologisen puolen täydellisesti jo 11-vuotiaana (kuinka nuori lapsi pelastaa itsensä fantasian kautta), ja siksi tämä elokuva onkin jäänyt yhdeksi ehdottomista suosikeistani...

    Jukka Eronen – 31.10.2016 klo 20:00
    Hyvä kysymys. Ei siinä sen kummempaa, kuin että elokuva vaatii tietynlaisen mielentilan, jotta siihen pääsee sisälle ja että siitä nauttii eniten. Varsinkin kun on kyseessä tällainen "korkea fantasia", vaatii se vielä enemmän maailmaan uppoamista. Esimerkiksi "Game of Thrones"in maailma on pääosin kovin samaistuttavan realistinen ja karu (joskin raakuus-säädin on nykytyyliin hilattu kaakkoon ja tuntuu jopa hieman "liioitellulta" jos mahdollista*) ja fantastisuudet ovat siellä täällä hippuina (tosin sarjan edetessä fantastisuus kyllä yltyy). Kuitenkin, tällaiseen maailmaan on "aikuisen" ehkä helpompi äkkiseltään uppoutua. Kuten viittasin, tosiaan jotkin "Oz"in konseptit tuntuvat perustuvan (kylläkin ihastuttavasti) tietyllä tapaa lasten mielikuvitukseen ja leikkeihin.

    Syynä katseluun oli lähestyvä halloween ja olin pitkään halunnut elokuvasta kirjoittaa, ja juuri tänä ajankohtana, joten en ollut ehkä rentoutuneimmassa mielentilassa, jossa vain pelkästään katsotaan ja nautitaan elokuvasta :). Sekin kun tekee paljon huomioita ja kirjoittaa muistiin asioita katsellessa, saattaa vähän muuttaa kokemusta.

    "Oz"in psykologinen puoli on toki mielenkiintoinen ja se on asia erikseen. Joskaan itse en henkilökohtaisesti ole koskaan ollut innostunut ensinnäkään siitä lähtökohdasta kun fantasiamaailmaan käydään reaalimaailman kautta. Tässä elokuvassa se ei minua kuitenkaan oikeastaan häirinnyt. Sen sijaan siitä en kuitenkaan ollut kovin innoissani, että noidalle ja muille hahmoille oli sekä elävän elämän että Oz-maailman vastineensa. Mutta osaan tietyllä tapaa samalla myös arvostaa kyseistä (juurikin psykologista) ratkaisua nuorten fantasiassa ja ymmärrän kuinka tällainen voi varsinkin lapselle avata erilaisissa tilanteissa uusia maailmoja ja käsittelytapoja vaikkapa omaan arkeen ja elämän tilanteisiin. (En niin voimakkaasti välttämättä aina itse koe, mutta tuli mieleen, että esim. J.R.R. Tolkienhan ei voinut sietää allegorioita.)

    "Oz" on minunkin suosikkejani Disneyn näytelmäelokuvista. Jos olisin nähnyt sen lapsena, olisi se varmaan vieläkin läheisempi ja tutumpi. Esim. "Davy Crockett ja jokirosvot" on ollut myös yksi nautinnollisimmista Disneyn live-elokuvakokemuksista.

    Paljon Disneyn klassikkoelokuvia on vielä katsomatta. Kaikki Disney-elokuvat menivät lapsena kuin häkä kun niitä esim. joulun aikoihin paljon Kolmoskanavalla ja MTV3:lla esitettiin. Komediallisempiin leffoihin ("Snowball Express", "Tietokoneella tenniskengät", "Boatniks", "Nanu - villimies viidakosta" jne.) ei nykyään oikein enää jaksa syventyä, mutta nekin olivat aikoinaan kovia juttuja. Fantasia, scifi sekä historialliset eepokset ja menneeseen sijoittuvat tarinat sen sijaan kiinostavat.

    Esimerkiksi "Salaista aarresaarta" (1950) aloitin viimeksi katsomaan. Ja tullut digitoitua näitä harvinaisuuksia talteen DVD:lle pikkuhiljaa, kuten hiljan sekä todellisempaan että fiktiivisempään historiaan pohjaavat "Robin Hood ja iloiset veikot" (1952) ja "Rob Roy" (1953).

    * (Toki keskiaika – johon Game of Thrones -sarjan teemat osaltaan pohjautuvat – on ollut raakaa, eikä sovi unohtaa että nykyäänkin hirveyksiä tapahtuu. Mutta se, mihin tahtiin päät irtoavat milloin keltäkin äkkiarvaamatta tuntuu paikoin vähän överiltä "kurjuuden maksimoimiselta", koomikkonero Speden näyttelemää Härski Hartikaista lainatakseni.)

    Kirjoita kommentti


    19.10.2016



    Nintendo Entertainment System:
    ADVENTURES OF LOLO (Nintendo, 1989).
    Vuokravideopeli (Yapon – R-kioski, 1990)
    Valmistusmaa: Japani.
    Videopelin tuotekoodi: NES-AV-EEC (SCN).
    Genre: puzzle/labyrintti.
    Peli englanninkielinen, kansipaperin tekstit suomeksi.

    Takakannen teksti: "Prinssi Lolo vieraili rakkauden ja rauhan maassa. Hän tapasi prinsessa Lalan ja vietti tämän seurassa unohtumattomia hetkiä.
        Eräänä päivänä Egger, pimeyden palvelija, halusi valloittaa Lalan kotimaan, Edenin.
        Egger taikoi Lalan salaiseen piilopaikkaan jättäen Lolon yksin.
        Pitkän ja vaarallinen matkan jälkeen, Lolo on vihdoin saapunut Labyrintin linnaan, jota asustaa Egger raivoisine alaisineen.
        Pystyykö Lolo selvittämään loppumattomat tunnelit ja katakombit pelastaakseen Lalan vai onko tehtävä liian vaarallinen ja vaikea. Taistelu kohtalosta on alkanut. Onnea matkaan Lolo!"

    Pelasin 8-bittisen Nintendon Adventures of Loloa (1989) ensi kertaa nyt syksyllä 2016. Pelin kansi oli herättänyt jo mielenkiinnon pitkään, mutta nyt peli tuli sattumalta vuokraversiona vastaan. Ensin sain pelkän kotelon ja muutaman päivää myöhemmin yllättäen Yapon-vuokraoikeustarraisen kasetinkin, jotta pääsin varsinaiseen pelikokemukseenkin kiinni. Lolo julkaistiin Suomessa vuokralla syksyllä 1990 ja pelin vuokraaminen kustansi tuolloin 25 markkaa.

    Puzzle-sokkelotietokonepeleistä kaikkien aikojen suosikkejani ovat mm. Rockford (1987) ja Supaplex (1991). Mutta ehdoton älypelisuosikkini on Dimo's Quest (1993), joka julkaistiin PC DOS:ille, Amigalle ja CD-i:lle. Sen graafinen ilme animaatioineen ja kenttäsuunnittelu älypähkinöineen olivat minulle kaikkein mieluisimmat. Lolonkin tyyppisiä pähkinöitä siinä nähtiin.


    Viton Game Over (1994–96)

    Dimo's Quest:ia pelattiin 1990-luvulla MTV3:n Vito's Game Over TV-peliohjelmassa vasta ilmestyneellä Philips CD-i -konsolilla. Ohjelma olikin alkuun käytännössä mainos kyseiselle konsolille. Senpä vuoksi aivopesun uhrina itsekin päädyin CD-i:n hommaamaan 2000-luvun alkuvuosina heti retropeliharrastusta aloittaessani.

    1990-luvun alkuvuosina ja puolivälin aikoihin elettiin CD-tekniikan suuren kapasiteetin hurmiossa, joka mahdollisti liikkuvan kuvan tuomisen kotivideopeleihin. (Pelihallien näyttäviä elokuvamaisia ja animoituja Laserdisc-kolikkopelejä oli jo 1980-luvun alkupuolella.) Esiintyikin paljon tähän liittyvää vauhtisokeutta. Tuotettiin siis runsaat määrät laaduttomia CD-pelejä, jotka perustuivat vain suttuiselle digitoidulle videolle pelimekaniikan jäädessä hyvin vaillinaiseksi. Pelit olivat toisinaan lähes täysin lineaarisia eikä pelaaja pystynyt kovinkaan merkittävästi tapahtumiin vaikuttamaan.

    Toki Dimon kaltaisia laadukkaita poikkeuksiakin löytyi (toisaalta Dimo ei edes tarvinnut CD-formaattia ollessaan ohjelmakooltaan pieni) ja pelejä joista voitiin ja voidaan edelleen olla montaa mieltä. Esimerkiksi Viton ohjelmassa pelatuista peleistä oma suosikkini varmasti jakaa nykypäivänä mielipiteet hyvin vahvasti. Kyseessä oli animoitu minigolf-peli Wacky World of Miniature Golf, joka oli myös yleisönkin suosikki noihin aikoihin. Siinä puttailtiin Atlantiksessa, taidegalleriassa, moottoripyöräjengin keskellä, hirmuliskojen ajassa, vankilassa, sotatantereella, keskiajassa, villissä lännessä... Kyseessä oli toki enemmänkin hupaisa ja mielikuvituksekas piirretty vaihtoehtoisin animaatioin kuin peli, koska pelimekaniikka oli arpapeliä ja erityisen turhauttava. Taidosta ei ollut kyse laisinkaan. Hupaisimpia kohtia oli kenttä, jossa puttailtiin junaradalla ja jos epäonnistui, juna ajoi yli ja pelaaja jatkoi puttaamistaan taivaassa pilven päältä. Innostuin tämän pohjalta suunnittelemaan omaa Flog over Europe minigolf-peliä (1995).

    Muita itselleni mieleenpainuneita CD-i-pelejä ohjelmassa olivat lännenammuskelu Mad Dog McCree, hautausmaalle sijoittuva Mystic Midway: Rest in Pieces -ammuntapeli sekä futuristinen cyberpunk-toimintapeli Burn Cycle, jossa oli kerrassaan loistava tekno-ambient-soundtrack, jota voin lämpimästi suositella kuuntelemaan edelleen.

    Ohjelmassa pelattiin myöhemmin myös Jaguar, PlayStation ja Sega Saturn -konsolien pelejä.

    Kuminaamainen ihmisen kokoinen Vito-nukke istui aina pöydän takana, josta hahmon suunliikkeitä, käsiä ja eleitä ohjailtiin. Arttu Harkki oli Viton ääni ja nuken suunliikkeiden esittäjä. Alex Ojasti ohjasi käsiä. Hahmon sarkastinen ja kuiva huumori upposi ja on jäänyt mieleen, sekä tietynlainen poliittinen epäkorrektius, josta nykypäivän ylisensitiivisessä ilmapiirissä pää pistettäisin todennäköisesti heti pölkylle.

    TV-ohjelmassa oli kilpailijoita ja julkkisvieraita pelaamassa (kuten 90-luvun megasuositun Aikakone-yhtyeen Sani ja Vera viereisessä kuvassa) ja pääosiossa yleisö pääsi pelaamaan pelejä kotonaan näppäinlankapuhelimen välityksellä. Rullattavat lankapuhelimet eivät toki pelikäyttöön soveltuneet. Tekniikka oli silti muutoinkin varsin kömpelöä ja joihinkin peleihin puhelin sopi välineenä paremmin kuin toisiin. Myös Taru Valkeapään juontama Hugo-peli perustui samaan puhelinohjaukseen. Molemmat ohjelmaformaatit loikin Pekka Kossila.

    "Vito wants to play, yeah!"


    Nämä huru-ukon harhailevat muistelot (osittain) pohjustuksena omille puzzle-pelikokemuksilleni – ja tällä kertaa yleisesti 90-luvun nostalgialle.

    Palatakseni artikkelin pääaiheeseen... mikäs se olikaan – aivan eli Loloon. Pelaajan eli Lolon tulee pelastaa prinsessa Lala, jonka ilkeä Egger on kidnapannut. Lolo matkustaa Eggerin linnaan, jossa on 50 huonetta. Kerroksia on kymmenen viiden huoneen ryppäissä. Jokaisessa huoneessa tulee kerätä kaikki sydämet, jotta aarrearkku aukeaa. Kun aarrearkusta poimitaan hely, aukeaa ovi seuraavaan huoneeseen tai kerrokseen.

    On erilaisia vihollisia ja siirrettäviä ja tuhottavia esteitä. Jotkin väisteltävät viholliset esimerkiksi liikkuvat ja toiset pysyvät paikallaan, mutta ampuvat tulta.

    Ensimmäiset kentät ovat naurettavan helppoja, mikä on hyvä jotta pelin jujuun pääsee tavan tallaaja helposti käsiksi. Pikku hiljaa pitää ruveta ymmärtämään miten erilaiset hahmot ja esineet toimivat, ja kuinka niiden kanssa tulee menetellä. Peli vaikeutuu tasaisessa käyrässä ja homma käy koko ajan visaisemmaksi. Pähkinöiden hoksaaminen on erittäin palkitsevaa. Jopa alkukenttien helpot pähkinät tuottavat ensimmäisellä kerralla jonkin verran kokeilua ja haastetta, koska ei voi heti tietää mitä kukin esine tai vihollinen tekee, tai mitä pitää tehdä eli mitä toimintamallia kussakin tilanteessa tarvitaan (ellei sitten satu lukemaan manuaalia; kukapa niin tekee...).

    Pelaajan väärään kohtaan siirtämä este tai hukkaama ammus (jotka ovat tarkkaan säännösteltyjä) tekevät kentän läpäisemisen mahdottamaksi, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jää painaa Select-näppäintä. Tällöin kuolo korjaa ja voi yrittää läpäistä kenttää uudestaan. Lolon kuolinanimaatio on varsin traumaattista nähtävää.

    Grafiikka animaatioineen on tarkkaa ja nättiä. Joskin hieman väriskaala-vaihtelua kerroksien välille olisi voinut kaivata virkistyksen vuoksi pidemmälle pelatessa. Kaikissa kentissä on sama ruskea pohjaväri.

    Mainittakoon, että Game Boyn Kwirk (1990) -sokkeloälypeli muistui pelatessa myös mieleen, joskin siinä keskitytyään erilaisten palikoiden siirtämiseen ja rattaiden pyörittämiseen, jotta päästään kulkemaan kentissä eteenpäin. Sokkelopeleistä sivuhuomiona täytyy tässä yhteydessä tuoda esille myös Dynablaster | Bomberman (1990–92), joskin tämä on enemmän toiminta- ja taktiikkapeli, eikä sisällä varsinaisia älypähkinöitä. Riemukas moninpelinä; mitä enemmän pelaajia sen hauskempaa!



    Tight Spot retrotietokonepeli (1995–96)

    Ja assosioivaa sivuartikkelia sivuartikkelin perään. Itsekin olen ohjelmoinnut Turbo Pascalilla 1990-luvulla ja 2000-luvulla sokkelo-puzzle-peli-ideoita. Pelit tosin ovat valitettavasti jääneet toistaiseksi kesken.

    Tietokonemiehenä (80286 PC, Amiga, C64) en konsoleista ja videopeleistä tiennyt noihin aikoihin juuri mitään. Jos olisin tiennyt Lolosta ja sen pelimekaniikasta 90-luvulla niin olisin varmaan ollut inspiroinut ottamaan siitä vaikutteita puzzle-tasohyppelypeliini Tight Spot, jota suunnittelin vuoden 1995 paikkeilla. Isoimmaksi jarruksi ja esteeksi nimittäin ohjelmointityön suhteen kävi se, kun en keksinyt minkälainen pelimekaniikka tarkalleen ottaen olisi kyseessä.

    Tight Spot perustui sarjakuvahahmohini Bum-pommiin ja Pow-dynamiittiin, jotka kehitin vuonna 1991 ala-asteella (tuolloin vielä nimillä Bam ja Bum). Tein paljon erilaisia ruutuvihkopelejä, joissa seikkailtiin sokkeloissa ja muissa tietokonepeleistä innoituksensa saaneissa tasohyppelymäisissä skenaarioissa.

    Fiktiivisen (oho!) ja idyllisen tyynenhiljaisen ja rauhallisen Räjähdysmaan sankarien Bumin ja Powin arkkivihollinen on Dumdow – vihainen kolmio. Se on väriltään violetti. Muita sivuhahmoja ja Dumdow'n kätyreitä ovat myös geometrisesti muotoutuneet hahmot Xum (sininen) ja Zow (keltainen). Zow ampuu alla esimerkkiruudussa tulitikulla sytyttämällään kanuunalla kohti Bumia ja Powia. Dynamiitti- & pommisankareiden omien alati palavien sytytyslankojensa lisäksi tilanteessa on tiukka aikaraja ja alasin on tippumassa heidän päidensä menoksi, joten melkoisen Tiukka Paikka™ hahmoilla on totisesti meneillään! Huhhuh sentään minkälaisia juonia sitä on 1990-luvun helteisen kuumina kesäpäivinä IBM:n 286-koneella, Pascalilla ja Deluxe Paint 2:lla tullut tahmein sormin viriteltyä...

    Ohessa siis kuvia, spritejä ja animaatioita keskeneräiseksi jääneestä Tight Spot -puzzle-pelistä, joilla näin Internetin arkistokammioiden syövereihin jälkipolville jätettävää uusien parempien tulevaisuuden olentojen ihmetyksen perinnön vaalimista siunattakoon. (Apokryfistä tulkittavaa Heillä riittää :P.) Pelissä olisi mm. kerätty perin tuttuja ja rakkaita VHS-videokasetteja ja muita sittemmin tekniikan "kehitys"kulusta poisjääneitä formaatteja kuten CD-levyjä, C-kasetteja ja diskettejä.

    Jopa Roger Rabbit -elokuvasta inspiroitunut neliulotteisen aika-avaruuden rikkova minne paikkaan tahansa siirrettävä irto-kolo löytyi asearsenaalista. (Tämän olin aivan unohtanut, mutta tunnistin sen sprite-valikoimasta!)

    Pelin taustatarinassa ilkeä kolmio Dumdow oli varastanut Tight Spot 2:n korpun eli 3.5 tuuman levykkeen, joka räjähtävän sankariparivaljakon oli määrä hankkia takaisin. Tämä jotta he pääsisivät jatkamaan visaisia seikkailujaan pelin toisessakin osassa.


    2007 vuoden tienoilla löysin uudelleen vanhoja kouluaikojen piirustuksiani alkaen ensimmäisestä luokasta lukioon saakka (kyllä, käytin opiskelun ja tunnit hyödyksi piirustamalla kuten Matt Groeningkin on muistaakseni joskus kehoittanut), ja huomasin, että jotkin piirroshahmot ja asiat olivat selvästi karanneet samasta universumista. Tuolloin ryhdyin myös piirtämään jälleen sarjakuvasankareitani Bumia ja Powia, jotka esiintyvät nykyään Narkoosi-kissa & Fläpstikkaat -sarjakuvastripeissä Räjähdysmaa-nimisessä osiossa. Ne ovatkin pitkäikäisimmät edelleen käytössä olevat sarjakuvasankarini.

    Tight Spot (1995) -öljyvärimaalaus, joka olisi tullut pelikotelon kansitaiteeksi. Mummini opetti minut maalaamaan öljyväreillä kesällä 1995.
        Olen erityisen tyytyväinen innovatiiviseen Copyright-merkillä signeeraamiseen; kuinka usein sellaista oikeasti öljyvärimaalauksissa näkee!?
        Huomaa muuten myös surrealistiset valkoiset varjot. Pikantti lisä, joka hamassa tulevaisuudessa nostaa tämän Sothebyn huutokauppojen arvotaiteen joukkoon miljoonataulujen rinnalle...
        *Kröhöm*, mihinkäs taas jäimmekään...

    Erään myöhemmin pisimmälle työstämäni sokkelopeliprojektin työnimenä oli mielikuvituksekkaasti BacMan :). Tein tälle kenttäeditorinkin, jolla pystyi hiirellä piirtämään kentät.

    Ohjelmointi oli helpoin aloittaa 80x50 tekstimoodissa, josta olisin jatkokehittänyt peliä grafiikkamoodiin. Resoluutio 320x200 256 värillä on minulle tutuin retropelien graafinen ympäristö. Tämän peli-idean ja Tight Spotin olisi myös voinut yhdistää. Ehkä vielä jonain päivänä...


  • Täällä lisää Tight Spotista ja Räjähdysmaa-sarjakuvastrippejä.
  • Täällä Synchronic Presentationsin 1990-luvun retropeleistä.



    • Ja jälleen harhailuista palatakseni; 8-bittisen Nintendon Adventures of Lolo -pelille on kaksi jatko-osaa vuosilta 1990 ja 1991. Game Boy -jatko-osa julkaistiin vuonna 1994 (Japanissa nimellä Lolo no Daibouken).


    Eggerlandin Famicom Disk System -julkaisusta on mielenkiintoisesti kaksi hieman eriävästä kuvakulmasta valokuvattua nukkeasetelmakantta (1986). Kiitos tämän hoksaamisesta MP83.

    Lolo-pelit perustuvat japanilaiseen HAL Laboratoryn Eggerland-puzzle-pelisarjaan, joista ensimmäinen julkaistiin vuonna 1985 MSX-tietokoneille. Pelimekaniikka on pelien välillä samankaltainen.

    Loistavana ominaisuutena Adventures of Lolossa on Bubble Bobblen tapaan lyhyt-kirjaiminen salasanasysteemi, joten peliä voi jatkaa aina siitä mihin on edellisellä kerralla jäänyt kun vain raapustaa koodin ylös.

    Ihastuin Loloon ikihyviksi ja hommasin sen siliän tien itselleni sarjan jatko-osatkin vuokravideopelihyllyä somistamaan. (Pelien hommaaminen ei aivan vailla kommelluksia tapahtunut, mutta loppu hyvin kaikki hyvin satujen – kuten tämän pelinkin – tapaan.) Tämä oli tosiaan tietämättäni se hakemani peli-idea, jonka olisin halunnut 90-luvulla itsekin koodata ja toteuttaa ("BacManilla" tein sentään eräänlaisen ASCII-grafiikkaversion).

    Lolo on erinomainen ja ajaton 2D-puzzle-peli, jota voi suositella kaikille. Aivan nuorimmille tosin vanhempi on mukava olla apuna kun älypähkinät vaikeutuvat (joskin lapsethan voivat vaikka tällaisissa päihittääkin aikuiset!)

    ****


    1 KOMMENTTI:

    Jukka Eronen – 21.10.2016 klo 14:14
    Täytyy vielä pistää skannaus tästä Lolo 2:n mukana tulleesta yllätyksestä. Paras kylkiäinen mitä on pelien mukana tullut ja repesin tätä postissa avatessani :D (joo en malttanut kotiin asti). Kiitos tästä AP.


    Roolipelien mukana on myös hupaisaa kun on joskus vanhoja pelaajien hahmolomakkeita piirroksineen.

    Kirjoita kommentti


    18.10.2016



    Nintendo Entertainment System:
    LIFE FORCE - SALAMANDER (Konami, 1989).
    Vuokravideopeli (Yapon / Mon Pote Media Oy – R-kioski, 1990)
    Valmistusmaa: Japani.
    Videopelin tuotekoodi: NES-LF-EEC (SCN).
    Genre: shoot'em up/arcade/reaktio.
    Peli englanninkielinen, kansipaperin tekstit suomeksi.

    Takakannen tekstit: "Aikaisemmin pelastit Gradiuksen ihmiset vaarallisilta hyökkääjiltä. Mutta nyt uhkana on vieläkin vaarallisempi vihollinen — mikäli mahdollista. Se on Zalos, planeettoja huvikseen popsiva hirviö, joka sinun tulee löytää, ennenkuin se löytää sinut.
        Onneksi tällä kertaa et ole yksin. Voit kutsua apuun lentäjä-ässän Latis-planeetalta, joka taistelee rinta rinnan kanssasi ylivoimaiselta näyttävää vihollista vastaan.
        Yhdessä voitte kerätä parhaat mahdolliset aseet, enemmän voimaa ja tuliarsenaalia kuin koskaan aikaisemmin! Mutta matka ei ole helppo. Uhkana tuntemattomat ja vaaralliset viholliset, joita et ole koskaan ennen edes nähnyt.
        Mukavaa matkaa Kapteeni, vain rohkein voi voittaa!"

    Minun oli tarkoitus iltamyöhäisellä ihan vain kokeilla jälleen Konamin legendaarista avaruusräiskintä Life Forcea, tai japanilaisittain Salamanderia, mutta koukutuin ja päädyinkin viimeiseen eli kutoskentän alkuun asti pelaamaan. Selailin manuaalia ja kun näin kuvat pyramidikentästä ja Tutankhamista niin halusin nähdä millaisia ne ovat (kenttä #5).

    Salamander-kolikkopeli julkaistiin vuonna 1986 Gradius-avaruusräiskinnän spin-offina. Pelistä julkaistiin konsolikäännökset Famicomille, 8-bittiselle NES:ille ja PC Enginelle, sekä tietokonekäännökset kotikoneille Amstrad CPC, Commodore 64, MSX ja ZX Spectrum.

    Suomessa Nintendon Life Force -vuokrapelin vuorokauden vuokraushinta oli aikoinaan 25 markkaa. Siinäpä viikonlopuksi hupia viikkorahan verran. Peli sisältää todella virkistävän vaihtelevia kenttiä ja omituisia innovatiivisia vastuksia. Koko skenaariohan on todella omaperäinen. Pelaaja seikkailee jättiläisavaruusolentojen ("salamantereiden") elimistön sisällä ja vastaan tulee ties mitä vieraita avaruussoluja ja härpäkkeitä.

    Ensimmäinen, kolmas ja viides kenttä liikkuvat horisontaalisesti vasemmalta oikealle. Joka toinen kenttä taas rullaa vertikaalisesti eli pystysuunnassa alhaalta ylös. Tämäkin tuo mukavaa vaihtelua virtaviivaisen räiskinnän tiimellykseen.

    Musiikit ovat myös miellyttäviä ja hyväntuulisiakin. Ne jäävät hyräiltäväksi mieleen.

    Pidin erityisesti neloskentässä kun vauhti yhtäkkiä nousi huimaksi. Kyseessä on vertikaalisesti rullaava kenttä ja seinien väistelyssä saa olla tarkkana kuin porkkana. Vauhti on kuitenkin juuri sopivaksi hilattu ja ennakoiden suonistokäytävää pystyy aika helpostikin etenemään. Tästä muistui mieleen vielä nopeampi NES-peli Guardian Legend (1988) ja sen alku, jossa on aivan käsittämätön tempo.

    Kolmoskentän tulimeri on haastava. Tuliaallot tulevat kovin yllättäen eikä niiden ilmestymiseen anneta viitettä ja ennakkoa juuri ollenkaan. Välillä käy tuuri ja aluksen saa sijoitettua oikeaan kohtaan silmukkaa suojaan.

    Konami-koodin tuomat 29 elämää saadaksesi paina seuraavat näppäimet otsikko-ruudussa:
    ylös, ylös, alas, alas, vasen, oikea, vasen, oikea, B, A ja Start.

    Enpä ole mikään "shmup"-ekspertti (shoot'em up) niin Konami-koodilla toki mentiin, jolla saa peliin 29 elämää. Siksi halusinkin asiasta mainita, koska kerrankin on tehty asiat pelissä oikein. Eli jos haluaa niin kuka vain voi peliä pelata ja nähdä sen alusta loppuun. Pienellä harjoituksella, sillä kyllä alkuun 29:kin elämää saa kulutettua tiukoissa paikoissa jos ei herkistä aisteja äärimmilleen. Mutta ylivaikeat pelit joihin ei ole minkään valtakunnan helpotuksia jäävät omalta kohdalta pelaamatta.

    Mainittakoonkin, että kaikkein vaikein "shmup" jota itse olen pelannut on Psygnosiksen ja Team 17:a Project X (1994) Amigalle. Siinä on hulppeat grafiikat, jotka jo aikoinaan Pelit-lehden numeron 4/1994 artikkelista tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Mutta en itse pelissä paria ruutua pidemmälle ole edennyt... Mainittakoon loppumusiikkina High Score -ruudussa soiva hienosti digitoitu Pjotr Tsaikovskin klassinen 1812 Overture.


    Life Forcessa on vieläpä niin reilusti, että kuolon korjattua continuen jälkeen saa jälleen 29 laiffia. Tästä olisivat todellakin saaneet ottaa mallia 90% NES-peleistä! (Tosin herpaannuin ja en tiedä menikö viimeisessä kentässä continue ohi vai loppuivatko ne.)

    Onnittelen heitä, jotka pelin läpäisevät muutamalla elämällä ja parilla continuella. Se tuntuu varsin käsittämättömältä.

    Sarjan ensimmäiseen osaan Gradiukseen verrattuna jatko-osan valtti on yhtäaikaisen kaksinpelin mahdollisuus. Gradius poiki jatko-osia, joista osa julkaistiin vain Japanissa. Mainittakoon erityisesti Nemesis ][:n ("Gradius 2") MSX-version soundtrack, joka potkii upeita energisiä sävelmiä. Se on omia videopelien Top-soundtrack-suosikkejani ja suosittelen sitä retromusiikin ja miksei kenelle hyvänsä menevän elektronimusiikin ystävälle ja kuulijalle.


    Pelin vihollisia manuaalista.

    Salamander anime-sarja

    Salamander OVA:n mainospiirros, tekijänä Haruhiko Mikimoto.

    James & Mike Mondays YouTube-peliohjelmasarjassa (kirjoitin muuten ensin vahingossa James & Monkey Mondays :P) miekkoset pelasivat vuoden 2015 alkupuolella Life Forcea NES:ille.

    Pojat eivät kuulemma manuaaleja lue – raavaita miehiä kun ovat – eivätkä täten tienneet mistä pelissä on kyse. Rupesi kiinnostamaan kyseinen juoni ja tuolloin guuglettamalla paljastui mielenkiintoisesti ja vähän hämmästyttävästi, että kyseiseen Gradius—Salamander-sarjaan liittyen on Japanissa tehty 3-osainen OVA-animesarja vuonna 1988. OVA (Original Video Animation) tarkoittaa suoraan videolle julkaistua japanilaista piirrettyä.

    Taustatarina lisää luonnollisestikin yleensä aina syvyyttä ja onkin mielenkiintoista miten suoraviivaiseen räiskintäpeliinkin aika laaja-alainen sellainen on luotu. Räiskintä-lajityyppi kun ei äkkiseltään kovin syväluotaavalta vaikuttaisi. Mutta Japanissa kaikki on mahdollista – Japanin ihmeet eivät lakkaa hämmästyttämästä.

    Jollain sivustolla suositeltiin katsomaan minisarja järjestyksessä 2, 1, 3, koska kakkososa perustuu Gradiukseen, ykkönen Salamanderiin ja kolmonen Gradius II:een ja näin tarina etenee vailla juonipaljastuksia.

    Myöhemmin satuin kaappiani tutkiessani törmäämään, että itseltänikin löytyy animen kolmas osa Britti-VHS-julkaisuna! Kaikkea sitä kaappeihin uppoaa ja kokoelmasta paljastuu, vaikka listoja niistä ylläpidänkin. Tämän kasetin poimin matkaan kun kävin pari vuotta sitten lopettaneen videovuokraamon 8000 kasettia läpi kolmen päivän aikana.

    Täytyy lopuksi mainita, että pidän todella paljon animen alussa esiintyvän Konami-yhtiön logo-animaation 80-luvun analogimusiikista kilahteluineen, joka asettaa heti oikeaan tunnelmaan.


    Mieleen on jäänyt brittiläisen Retro Gamer -lehden #123 artikkelista anekdootti Commodore 64 -version syntyvaiheista. Koodaaja Peter Baronille annettiin "hatullinen" kolikoita ja hänet lähetettiin pelaamaan Salamander-kolikkopeliä. Tämän pohjalta herra sitten ryhtyi ohjelmoimaan pelin C64-käännöstä, joka on laajalti arvostettu.

    Life Force - Salamander on "shmup"-klassikko, jolle aika on ollut suotuisa ja sen pelattavuus lähtee selkäytimestä, joten ei kun ohjaimet vaan käteen ja kaverin kanssa räiskimään.

    ****

    PS. Minulla on tulossa myyntiin NES:in Gradius vuokraversiona, sekä loose Life Force Yapon-tarralla.

    Kirjoita kommentti


    <- Aiempia blogi-postauksia
    		 -> Uudempia blogi-postauksia





    Tästä voit jättää kommentin johonkin videoarvioon (tai yleisesti tähän blogiin).
    Voit myös halutessasi muokata vanhaa kommenttiasi (tai poistaa sen) tätä kautta ilmoittamalla.

    Nimi: (pakollinen)
    Sähköposti: (pakollinen)  Huom. sähköpostisi ei tule näkyville.

    Älä kirjoita tähän mitään:

    Kotisivu:
    Otsikko / postaus jota kommentoit:
    Kirjoita kommenttisi: